torstai 19. toukokuuta 2011

Ookko nää milloin viimeksi leiponu sämpylöitä?




Meillä oli tänään lasten kanssa harvinaisen terapeuttinen hetki kun leivottiin sämpylöitä kolmistaan. Oikeata taikinaterapiaa siis. Mä yleensä leivon kaikki meidän vaalean leivän, ruisleivän juurta en ole vielä hankkinut, mutta harkinnassa on kovasti. Viimeiset pari viikkoo oli jotenkin niin siipi maassa tai muuten vaan väsynyt, etten oikein jaksanut leipoa lainkaan, en edes sämpylöitä. Tänään löysin jääkaapista lähes vanhentuneen hiivan ja edellisviikon tähteiksi ja jostain ihme syystä hyllyn perälle unohtuneen satsin kuskusta. Siinäpä vois olla aineet sämpylöihin ja jos hiiva ei ole enää hengissä, ei menis aineet juurikaan hukkaan. Sekaan tankkimaitoa, speltti täys- ja vehnäjauhoja luomuna, porkkanaraastetta luomua sekin sekä hiukan siirappia, suolaa ja voita. Mun kokeilut ei ihan aina ole niin kovin onnistuneita, keiton jämiä, kasvisruokia tai murojen loput, mutta näistä  tuli hyviä eli voin suositella itse kullekkin kuskusjämien laittoa sämpylätaikinaan. Kuskushan on ihan vain vehnää, ehkä siksi toimii.



Lapset on kans sellasia, että aina kun kaivan oranssin taikinakulhoni esiin, he haluaisivat heti ruveta leipomaan. Usein mun kärsivällisyys ei riitä siihen, varsinkaan kun nuorimmainen tahtoo vain syödä napansa täyteen raakaa taikinaa, eikä juurikaan leivo mitään. Mutta tänään meillä oli hyvä hetki, leipominen sujui ja lapset jaksoivat tehtailla yhdessä koko pellillisen sämpylöitä. Yleensä sämpylöitä tulee se kaks tai kolme.



Pitihän niitä vähän koristella rusinoilla, mutta mikäs sen makeempaa. Tässä lasten sämpylät uuniin menossa. Ei ne pyöreitä ole, mutta lähes jokaisella sämpylänaamalla oli oma persoonansa. Löydättekö sämpylöiden joukosta isän, jolla on iso hymy; hänen vihaisesti hymyilevän poikansa; yksisilmäisen, jolla paljon hymyileviä rusinoita; kolmisilmäisen, jolla ei suuta lainkaan; entä pään, jossa paljon pelkkiä rusinasilmiä; sekä monta muuta tarinaa, joita voitte itse kuvitella. 



Huomasin upottaessani kädet taikinaan, että tätä olen tainnut vähän jo kaivata. Taikinan vaivaamisessa on jotain mystisen rentouttavaa. Tai ehkä se kumpuaa meidän naisten alitajunnasta, ajasta aikojen alusta, jolloin leipominen oli elinehto, ja se on niin sisäänrakennettu toiminta, että taikinan vaivaaminen nostaa esiin muinaisia onnen hetkiä. Ja kun se rapsakka leipä tulee uunista ja saa maistaa vielä hiukan höyryävää, voilla voideltua leipää, omin käsin leipomaa, ah! siinä kiteytyy elämä yksinkertaisimmilleen. Ja että toisetkin laumassa siitä tykkäävät ja ilolla syövät, no, sehän on lauman naaraan paras hetki paistatella tyytyväisyydessä.



Laitoin omiin sämpylöihini saksilla tähtileikkauksen ja tähden sisään vähän seesamin siemeniä. Ehkei aivan niin hauskan näköisiä kuin lasten hymyilevät rusinasuut, mutta maistuvia silti. Suosittelen taikinaterapiaa kaikille, jos hiukankaan tuntuu mieli olevan maassa. Toimii ja auttaa!

Ei kommentteja: